Jouluksi uuteen kotiin

"Tämän enempää ei varmaan voi oikein sitoutua. Ei edes menemällä naimisiin.", toteaa Juho, kun istumme autoon mukanamme viinipunainen samettipäällysteinen kansio. Naurahdan mielessäni, kun kuvittelen kansion tilalle valkoisen kuoren, jonka sisällä olisi ultraäänikuvia 12-viikkoisesta sikiöstä. Ehkä kuitenkin voi, MUTTA samettipäällysteinen kansio on hurjan iso asia meille molemmille. Kansion sisällä, turvassa tuulelta ja kuralta on talopaketin toimitussopimus, jonka muste ei ole vielä edes ehtinyt kuivua. Meille tulee talo <3 Eikä mikä tahansa talo. Meille tulee muurahaisista vapaa (ainakin toivottavasti), esteetön, yksikerroksinen linna, jossa meilläkin on oma makuuhuone ja hanasta tulee niin paljon lämmintä vettä, että meistä jokainen pääsee saman päivän aikana suihkuun!

 

Rakastan nykyistä kotiamme, koska se on meidän koti. Rakastan sitä samalla tavalla kuin jaloissa pyöriviä nelijalkaisiamme. Se saa minut usein raivon partaalle, mutta silti haluan pitää siitä huolta. En voi kuitenkaan väittää, ettenkö olisi täynnä riemua ja jännitystä siitä, että vajaan kahden kuukauden kuluttua voin mennä uuden kotimme oviaukosta sisään ihmettelemään sen suuruutta ja ihanuutta. Lupaan yrittää parhaani hymyillä seuraavat kuukaudet samalla kun suihkutan Raidia listojen väliin tai saan taas kylmää vettä niskaani, kun yhdelle hengelle mitoitettu lämminvesivaraaja ei ymmärrä tarvettani saada ajeltua säärikarvat SEKÄ pestä hiukset samalla peseytymiskerralla. Yritän hymyillä myös kun jälleen kerran yritän sovittaa tavaroita takaisin olemattomiin kaappeihin, jotta se vähäinen kulkutila jota pieni kaksiomme tarjoaa, pysyisi vapaana.

 

Tunnustelen samettikansion pehmeää pintaa ja mielessäni alkaa jälleen juosta valikoima tapetteja, laattoja, verhoja ja huonekaluja. Hassua miten eri tavalla niitä kuitenkin ajattelee nyt verrattuna aikaisempaan. Laatta-vaihtoehtoja miettiessäni en ajattele vain väriä, vaan sitä millainen materiaali sopii parhaiten kylpyhuoneeseen, jotta Juhon olisi helppo kulkea märällä pinnalla. Sijoittaessani huonekaluja pohjapiirrokseen, en laitakaan niitä tavalla, joka miellyttäisi silmääni eniten, vaan lasken ensin riittävät kulkuvälit ja pyörähdystilat. Tasojen laskut sopii itsellenikin paremmin kuin hyvin, sillä 157 cm runkoni ei vaadi yhtään korkeampaa työskentelykorkeutta kuin mitä Juho 188 cm istuessaan. Jep, tiedän; kääpiövaimo ja ylpeä siitä :)

 

Haaveilusta lopullisiin valintoihin on kuitenkin vielä reilusti aikaa. Ennen tapettiostoksia pitää tehdä vielä tuhat ja yksi asiaa alkaen puiden kaatamisesta. Myös lopulliset tilasuunnitelmat tulee vielä tarkentaa yhdessä eri asiantuntijoiden kanssa, jotta esteettömyys tulee kaikin puolin huomioitua kokonaisuudessaan. Onneksi tarvitsemaamme asiantuntijuutta on helposti saatavilla esteettömän asumisen neuvontakeskus Kunnonkodin kautta, joka mahdollistaa eri alojen asiantuntijuuden hyödyntämisen esteettömien tilaratkaisujen suunnittelussa. On se mahtavaa elää 2000 -luvulla :)

 

Mikäli haluat lukea lisää talonrakennusprojektistamme, löydät aiheeseen liittyviä yksityiskohtaisempia kertomuksia blogistani Oma koti kullan kallis.

 

 

 

 

Matkakuumetta

Päätin hyödyntää töistä ottamani loman siivoamalla kaapit kevätkuntoon, pesemällä kaikki paikat putipuhtaiksi aina ikkunoita myöden ja vihdoin käydä tekemässä varastoinventaarion, johon en ole muuten saanut irroitettua aikaa aina niin hektisestä ja työntäyteisestä arjesta. Menin illalla aikaisin nukkumaan, jotta aamu alkaisi reippaalla ahkeroinnilla. Iltapäivään mennessä olin jo ehtinyt tehdä vaikka ja mitä ja mieli oli korkealla...

 

NÄIN ON. No, totta toinen puoli. Kaikki tuo oli kyllä suunnitelmissa, mutta sen sijaan että olisin herännyt iloisena ja pirteänä, vedin peittoa pääni yli ja murisin kiukkuisena vielä puolilta päivin. Olin jo valmiiksi pahalla tuulella kun mikään ei kiinnostanut ja pelkkä pukeminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Ainoa mitä sain aikaiseksi oli tietokoneen virtanapin kevyt painallus ja seuraavat tunnit vietin haaveillen lentokoneen ahtaista istuimista, auringosta ja lämmöstä.

 

Olimme edellisenä iltana saapuneet takaisin kotiin Tallinnasta, jossa vietimme Juhon kanssa ihanan ja rentouttavan viikonlopun. Paluu arkeen oli inhottavaa, märkää, kuraista ja aivan liian täynnä tekemättömiä asioita. Nostin katseeni tietokoneen ruudusta ja suuntasin sen takaisin ah niin houkuttelevien tyynyjen keskelle. Jostain mieleni syövereistä kaivautui muisto 10 vuoden takaa, jolloin istuin kurssikeskuksen kovalla tuolilla kuuntelemassa meripelastuksen oppeja. Kurssin ohjaaja oli heijastanut kankaalle piirakkamallin, jossa kuvattiin millaisia tapoja ihmisillä on reagoida hätätilanteissa. Hämmästyttävän suuri osa ihmisistä kuului siihen joukkoon, joka piiloutuisi kaappeihin ja sängyn alle odottamaan, että kriisi olisi ohi vaikka järki kuinka sanoisi, että "hei Leonardo, nyt hukutaan ja lujaa". Voi luoja, miten paljon mieleni tekisi nyt kuulua siihen osaan piirakkaa ja mennä pahalta piiloon. Aivan sama vaikka hukkuisin pyykkivuoren alle. 

 

Myös Juho alkoi ilmeisesti ymmärtää kuinka paljon herttaisempi lomaminä on verrattuna vierellä ahdistuksessa pyörivään stressiminään, sillä google raksutti myös hänen koneellaan eri vaihtoehtoja esteettömistä lomapaikoista. Toscana, Barcelona, Nizza, Mallorca... huokaus. Kuinka pitkä aika on vielä kesään? Ruudulle ilmestyi kuvia Floridasta. Sinne, voi luoja sinne pitää päästä! Hintaeroa lähempänä sijaitseviin kohteisiin ei juurikaan edes ole jos matkustaa pariksi viikoksi. Viikoksi ei jenkkilään kannata edes lähteä kun ensimmäiset päivät menee jo aikaeron tasoittamisessa. Äärimmäisen hyvällä mielikuvituksella saatoin jo tuntea hennon lämpimän tuulenvireen kasvoillani ja mielettömän määrän ihmeteltävää ympärilläni. Jostain kaukaa kuului hento ujellus. Mistä tuo ääni kuuluu? Ujellus muuttui maailman raivostuttavammaksi naukunaksi ja avaan silmäni huomatakseni ympärillä olevan sotkun, nälkäisen kissan ja iltaa kohti pimenevän Tarvasjoen.

 

Huomenna on uusi päivä, toteaa Juho.

 

Tallinnan matkakertomuksen olen päivittänyt esteettömästä matkailusta kertovaan Matkailu avartaa -blogiini.

Kuinka tapasin isäpuolesi

Olemme viime viikkojen aikana käyttäneet kaiken kahdenkeskisen TV-laatuajan katsomalla putkeen supersuositun jenkkisarjan "How I met your mother" -jaksoja aina viidenteen tuotantokauteen asti. Sarjan idea on kuin suoraan omasta elämänfilosofiastani; jokaisella tapahtumalla ja jokaisella kohtaamallamme ihmisellä on oma vaikutuksensa siihen, minne lopulta päädymme. Sarjan innoittamana päätin kirjoittaa ensimmäisen blogitekstini silmällä pitäen sitä, että jonain päivänä voin kertoa nappulalle miten ihmeessä me päädyimme tänne.

 

Rakas lapseni,

 

Aika ajoin olemme kertoneet Juhon kanssa toisillemme tarinoita elämämme varrelta, ajalta ennen kuin "meitä" vielä oli. Jokainen tarina, niin iloinen kuin ikäväkin, on muokannut meitä kasvamaan sellaiseksi mitä nyt olemme. Olen hyvin varma siitä, että jokainen kohtaamamme asia on lopulta johtanut siihen, että tänä päivänä me olemme perhe.

 

Oma tapahtumasarjani alkoi aikuisuuden kynnyksellä, kun päätin pakata vähät tavarani laatikoihin ja alkaa etsiä elämisen arvoista elämää uudessa kaupungissa. Mielessäni käyneet vaihtoehdot uudeksi kotipaikkakunnakseni saivat jäädä, kun kuitenkin päätin asettua asumaan kaupunkiin, jonka murre särähti korvaani pahemmin kuin kesäisin murhanhimoni herättävät itikat. Sopeutuminen Turkuun ei ollut aluksi helppoa. Ajan kuluessa ymmärsin kuitenkin sulautuneeni jo melko hyvin paikallisten joukkoon aloittaessani lähes kaikki lauseet negaatiolla; Eihän sulla ole..., et varmaan halua...

 

Paikallisten joukosta löysin hyvin nopeasti myös isäsi sekä joukon uusia ystäviä. En ole vieläkään varma siitä, mikä isässäsi tuolloin eniten kiehtoi. Mahdollisesti se oli se valtava kokemusten määrä, jonka hän oli ehtinyt 19-vuoden aikana itselleen kerryttämään. "Kyllä minäkin olen asunut maalla" - No ethän ole "Aivan varmasti olen. On Vienolassakin joskus asunut lehmiä". Tai sitten se oli hänen uskomattoman tarkka muistinsa. Luulen, että ei ole olemassa yhtään Uuno Turhapuro vuorosanaa, jota isäsi ei olisi tuohon aikaan osannut toistaa...pyytämättä. Isäsi kanssa kuitenkin vietin lähes kolmanneksen tähänastisesta elämästäni ja siitä jäi jäljelle jotain mielettömän ihanaa, sinä.

 

Ensimmäisen kerran olin kohdata tulevan isäpuolesi vuonna 2003, kun loukkasin itseni pahasti työpaikallani. Jalkaani operoitiin useita kertoja sairaalassa, jossa myös Juho oli toipumassa omasta onnettomuudestaan. Näin jälkikäteen olemme hymyilleet ajatukselle, mitä jos olisimmekin tavanneet jo tuolloin, kymmenen vuotta aiemmin. Luultavasti tämä tarinani olisi jäänyt syntymättä. Jokaiselle asialle on aikansa ja paikkansa. Meidän aikamme ei tuolloin vielä ollut oikea. Itse opettelin vielä elämään ensimmäisessä oikeassa parisuhteessa ja Juho kävi läpi elämänsä suurinta helvettiä.

 

Vuosiin mahtui monenlaista iloa ja surua. Juho teki kaikkensa kuntoutuakseen ja saadakseen uudelleen kiinni elämästään pyörätuolista käsin. Itse yritin selviytyä pahimmasta kokemastani menetyksestä, kun olimme laskeneet enosi uurnan maahan. Koettelemukset olivat raskaita, mutta ne asettivat arvomme uuteen järjestykseen. Aiemmin valtavalta tuntuneet asiat olivatkin toisarvoisia ja hetket jolloin luuli olevansa kykenemätön selviytymään, olivatkin vain ohimeneviä synkkiä pilviä.

 

Elämäni sinun kanssasi sai kokonaan uuden käänteen kun päädyimme isäsi kanssa eroamaan. Toivon, etten koskaan kohtaa tilannetta, jossa joutuisin käsittelemään kanssasi eron syitä, mutta haluan painottaa, että syy ei ollut Uuno Turhapuro-imitaatioissa. Isäsi oli ymmärtänyt kasvaa niistä yli jo vuosia aiemmin. Tuohon aikaan koin monenlaisia muutoksia. Muutimme uuteen kotiin, josta me molemmat pidimme valtavasti. Pudotin kovasti painoa, joka antoi minulle aiempaa enemmän energiaa tehdä kanssasi asioita. Vielä nykyäänkin jaksat muistuttaa minua siitä, miten suuri vatsa minulla aiemmin oli. "Älä syö sitä suklaata äiti tai susta tulee paksu niinkuin vanhassa kodissa". Toisinaan haluat tukea sanomaasi näyttämällä Juholle tuolloin otettuja valokuvia. Nuo hetket ovat niitä, jotka muistuttuvat erityisen paljon minua siitä kuinka rakastettu olen. Juho ei katso kuviani halveksuen, vaan naurahtaa vain innollesi kertoa tarinoita menneisyydestä.

 

Kaikki muutokset eivät kuitenkaan olleet helppoja. Sopeutuminen arkeen kahdestaan kanssasi oli välillä täynnä haasteita, aikatauluongelmia ja huonoa omaatuntoa. Kodin ja työn yhdistäminen oli usein vaikeaa ilman toista aikuista. Selviydyimme siitä kunnialla, mutta oivaltaessani mitä elämällä oli vielä tarjota, tunsin voittaneeni kaikkien aikojen suurimman lottopotin.

 

Olin jo ehtinyt sopeutua ajatukseen siitä, että elämääni kuuluu vain yksi harvinaislaatuisen ihana mies. Pieni poikani. Olit asiasta kovasti eri mieltä ja vannotit minua lähtemään treffeille sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa olisi kiva pussailla ja halia. Naurahtaen lupasin olla avoin asialle, kunhan vastaani tulisi mies, joka olisi riittävän hyvä myös sinulle. Muutaman erehdyksen kautta päädyin tapaamaan miehen, joka treffi-ilmoituksessaan toi esille itsestään kaikki ne piirteet jotka kertoivat mielettömästä asenteesta elämää kohtaan.

 

Soittaessani ovikelloa tunsin jännityksen kasvavan valtavaksi. Kesti tovin ennen kuin ovi aukesi ja sen takaa paljastui upea nuori mies, joka oli nähnyt kovasti vaivaa yrittäessään ajaa pois usean päivän sängen. Mies oli kovin hiljainen, mutta en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Päinvastoin. Tunsin olevani kotona. Salakavalasti mies siirtyi pyörätuoliltaan kanssani sohvalle istumaan. Toivon, etten koskaan unohda sitä tunnetta jolloin hän siirsi varovasti kätensä kädelleni. Tuona iltana lähdin kotiin, mutta tiesin vielä palaavani, pysyvästi.

 

Olen monesti todennut, että mikään asia ei ole puhtaasti niin paha, etteikö siihen liittyisi myös jotain hyvää. Asiat, jotka ovat aiemmin olleet Juholle rajoitteita, ovat meille valtava rikkaus. Aika, joka on ennen täyttynyt yksinäisyydestä ja niin monista asioista joita ei ole voinut tehdä, täyttyy tänä päivänä vanhemmuudesta, arjen iloista ja läsnäolosta, jota vain harvat voivat lapsilleen yhtä suuresti antaa. En pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta, jonka koen kun näen lapseni onnellisempana kuin koskaan.

 

Tiedän maailmassa olevan ihmisiä, jotka näkevät silmillään vain asioita, joita luulevat meiltä puuttuvan. Sinä et näe mitään niistä. Me emme ole luopuneet mistään. Sen sijaan olemme saaneet paljon enemmän kuin mitä olisimme saaneet keneltäkään niiltä, jotka olisivat pystyneet kanssamme kävelemään. Erilaisuus on rikkaus ja koettelemukset tekevät meistä vahvoja. Kasvaessasi isoksi tiedän, että osaat arvostaa asioita eri tavalla kuin moni muu, joita tulet oman matkasi varrella kohtaamaan. Kiitos siitä kuuluu miehelle, joka antaa sinulle parhaimman mahdollisen mallin ihan jokaisena päivänä.